Kesä on vaihtunut pikku hiljaa syksyyn ja omat opinntokin on lähtenyt rytinällä käyntiin. Kesään liittyy pajon hyviä muistoja ja onnistumisia, mutta myös ikävää, surua ja luopumisen tuskaa.
Heinäkuun 15. päivä tuli aika raskaan päätöksen, kun pieni punainen hörökorva, se ainoa ensimmäinen, Bambi, päästettiin vihreämmille niityille juoksemaan Vicksin luokse. Bambin lähtö oli aivan sen näköinen, iloisesti häntä heiluen, täysin omana itsenään, iloisena ja energisenä, se sai nukahtaa mun syliini. Vielä ell huoneessa se tarjosi innokkaana temppuja ja halusi tehdä hommia, täysillä - tottakai, kuten sen tyyli oli. Bambi ei ollut se helpoin ensimmäinen koira, mutta se opetti mulle enemmän kuin mikään tai kukaan koskaan, niin ihmisenä kuin koirankouluttajanakin. Sillä tulee aina olemaan erityinen paikka mun sydämessä, kuten tietenkin jokaisella karvaisella perheenjäsenellä. Vain yksi voi kuitenkin olla ensimmäinen ja meillä se oli Bambi, maailman paras hörökorvainen tolleri meille.
Kesän aikana Bambi oli menettänyt paljon lihasmassaa ja laihtunut, vaikka ruokailut ja liikuntamäärä pysyi entisellään. Mastsolukasvaimet oli tehnyt tehtävänsä ja en halunnut, että pieni tulisydän joutuu kärsimään. Hengitysäänet eivät oleet enää täysin normaalit ja hyviä päiviä ei varmasti olisi ollut enää paljoa jäljellä. Luopumisen tuskaa sain työstää jo alkuvuodesta lähtien, jolloin ensimmäinen mastsolukasvain löydettiin ja poistettiin. Kaikki tehtiin, mitä tehtävissä oli ja me nautittiin jokaisesta päivästä ja yhdessä tekemisestä ihan loppuun asti, aivan järjettömän paljon. Ikävä on edelleen suunnaton, mutta on helpottunut olo siitä, että me tehtiin varmasti oikea päätös ja riittävän aikaisin. Eläimen ja oman rakkaan lemmikin kipu ja kärsimys tai pelko siitä, että toiseen sattuu, on ainakin itselleni todella raskasta. Koiranomistajana on mielestäni oltava tarpeeksi vahva tekemään raskaatkin päätökset karvaisen perheenjäsenen parasta ajatellen.
Ensin tuntui, etten pystyisi ottamaan tolleria enää ikinä ja olin haudannut ajatuksen pienestä punaisesta jo aikaisemminkin. Tollereiden terveys ja luonneominaisuudet mietityttävät, mutta muutama kuukausi ilman tolleria on saanut miettimään, että EHKÄ vielä joskus sittenkin JOS kiva yhdistelmä löytyy ja tollereiden terveysasiat menevät parempaan suuntaan. Sen aika ei kuitenkaan ole nyt, eikä ainakaan vielä moneen vuoteen.
Ruun kanssa kesällä koettiin paljon mukavia hetkiä ja onnistumisia. Agilityn puolella on tullut ihan mukavasti tuloksiakin. Arvokisanollat ensi vuodelle on yhtä 0-tulosta vailla valmiina ja toinen agi-sertikin saatiin elokuun lopussa nollavoitolla. Elokuun loppu oli kaiken kaikkiaan aika huikea, käytiin vaeltamassa kolilla ja sieltä suunnattiin auton nokka kohti agilitykisoja. Koli vei kauniilla maisemilla mun sydämen ja sinne on päästävä vielä uudelleenkin. Agikisat kruunasivat vielä koko reissun ja kotiintuomiseksi saatiin 3 nollaa, kaksi nollavoittoa ja yksi 3. sija. Tuplanolla ja voitto on siis jo plakkarissa ensi vuoden arvokisoihin.
Nyt muutama viikko ollaan jouduttu olemaan pois agin viikkotreeneistä Ruun juokujen vuoksi, mutta onneksi ne alkaa olla nyt ohi. Huomenna kisataan Laukaassa piirinmestaruuksista ja saa nähdä ratkeaako neiti liitoksistaan kun pääsee taas radalle. Huomenna piirinmestiksissä mun on tarkoitus ohjata myös treenikaverin koiraa, borderterrieri Damia. Melko jännää, mutta hauskaa! :)
Toko on jäänyt nyt vähemmälle, mutta tarkoitus on ryhdistäytyä senkin saralla ja pyrkiä kirjoittamaan treeneistä myös jotain tänne. Meidän tokoilu on ollut viime aikoina lähinnä vain lenkkien yhteydessä tehtyä pientä humputtelua, muutamia kimppatreenejä lukunottamatta, mutta välillä on hyvä vaan ottaa rennosti!:)
